Pukkasi kuitenkin kuusitoista yöksi pakkasta. Kello kolme oli niin hiljaista, etten kuullut kuin oman hengitykseni ja palavan savukkeen ritinän katsellessani tähtitaivasta. Aamulla, ennen seitsemää alkoi sitten kivien siirtely louhimolla, raskaat kumahdukset kilometrien takaa. Päivemmällä soi pilli ja sitten räjähti. Olen niin tottunut touhuun, että tuskin huomaan sitä. Kivien myyminen on kyllä säälittävää, vaikka samaa ovat touhunneet täällä pitkään, aiemmin kiviä Venäjän palatseihin, nyt kiviä Eurooppaan. Graniittia. Lisäksi on sorakuoppia, maa-ainesten luvallinen ja luvaton otto kukoistaa.
Ja mikä parasta, tuohon vähän pohjoisemmaksi mauripekkaroidaan turvesuota. SuoKustan toimet ovat aina vituttaneet, mutta nyt erityisesti. Onnellisten, mutta tietämättömien yhteiskunta, tämä. Paikallinen SuoKustan kunnallispoliitikko möi soiset maansa energiayhtiölle. Mikään tuskin vaikuttaa energiayhtiön aikomuksiin, niin, asiasta on tietysti valitettu, lähijoki nimitettäneen kunnanvaltuuston päätöksellä myöhemmin energianyhtiön toimitusjohtaja Pirtilän laskuojaksi, siitä ne haisevat myrkyt ja humukset sun muut Suomenlahteen sitten virtaavat, sen entisen maatalouskuorman päälle.
