kuudestoista

sain aamulla aikaan

muutaman sävelen

ei ollut meno kummoista

mutta jokin auringossa inspiroi

en silti jaksanut varsinaisesti

lähteä ulos

katselin portailla taivasta

ajattelin että iltapäivällä

jos silloin, jos vihdoin?

eilen, rajan tuntumassa rekkaruuhka

rajan tuolla puolen hiljainen liikenne’

sama rekkajono, eri suuntaan

mietin joskus, että mitähän niissä konteissa on?

ja ne väsyneen näköiset kuskit

vaikuttavat väliin jokseenkin toivottomilta

silti se tavarajono etenee, hiljaa

pyhä logistiikka-aate, tavarankierron lumo

myyvät siellä parempaa leipää kuin täällä

ja halvemmalla

kuljetin muutaman leivän rajan yli

eivät kysyneet mitään

ja nyt

näyttää olevan jo kuudestoista

en laske päiviä, en

ajan kulku

Miten tuosta vanhasta tekstistä saisi edes vähän itsensä näköisen, en tarkoita itseäni vaan itsensä tekstin näköisen.

Sitä on joku minä muokannut joskus ilman tarkempia suuntia, joku Ajatusten Avaruuskameli, silloin joskus Postmodernin Tekotaiteen Kulta-aikoina. Miten jäin sitä lukemaan, vaikka olin työstämässä ihan muuta. Tauko, huvikseen, tauko ajankuluksi, vaikka kolmen viikon mittainen kahvitauko, ei se missään tunnu, kun olen ajatellut vain työstää, en tee mitään ja ajatus karkaa jonnekin kevätjäille. Kävelen koiran kanssa kantavaa moottorikelkan jälkeä lähisaareen. Tuuli puhaltelee vienosti ajatukset päästä, hiljenee, kääntää suuntaansa, lupaa lämmintä lännestä. Tässä on niin paksu jää, ulottuu melkein pohjaan saakka, eli metri, puolitoista.

Silmä etsii jäiseltä aavalta pistettä johon tarkentaa, mutta sellaista ei ole, vain tuulen pieksämä hanki, jäljet päättyvät vähän matkan päässä valkoiseen.