Miten tuosta vanhasta tekstistä saisi edes vähän itsensä näköisen, en tarkoita itseäni vaan itsensä tekstin näköisen.
Sitä on joku minä muokannut joskus ilman tarkempia suuntia, joku Ajatusten Avaruuskameli, silloin joskus Postmodernin Tekotaiteen Kulta-aikoina. Miten jäin sitä lukemaan, vaikka olin työstämässä ihan muuta. Tauko, huvikseen, tauko ajankuluksi, vaikka kolmen viikon mittainen kahvitauko, ei se missään tunnu, kun olen ajatellut vain työstää, en tee mitään ja ajatus karkaa jonnekin kevätjäille. Kävelen koiran kanssa kantavaa moottorikelkan jälkeä lähisaareen. Tuuli puhaltelee vienosti ajatukset päästä, hiljenee, kääntää suuntaansa, lupaa lämmintä lännestä. Tässä on niin paksu jää, ulottuu melkein pohjaan saakka, eli metri, puolitoista.
Silmä etsii jäiseltä aavalta pistettä johon tarkentaa, mutta sellaista ei ole, vain tuulen pieksämä hanki, jäljet päättyvät vähän matkan päässä valkoiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti